ONNEA SAMUEL

lauantai 23. syyskuuta 2017



Me isäs kanssa seisottiin
käsi kädessä tässä
ja juteltiin ihan hiljaksiin:
""nyt se on elämässä""


Sinä olit ihan pikkuinen,
ehkä viikon vanha vasta.
Minä sanoin: ""Pilvi kukkasten
kai ympäröi tätä lasta,


ja perhoset, lintuset untuvapäät
tuntuu lentävän korin yllä.""
Isä kysyi: ""Näkyjäkös sinä näät?""
Ja minä: ""No ihmeitä kyllä.""

 
Sinä olit se ihme tietysti
-vaikka poruun puhkesitkin.
Imit minusta maitoa nälkääsi.
Minä ilosta nauroin ja itkin.


""Sill`on ripsissä tähden säkeneet"",
isäs naurahti ja keksi:
""Sen varpaat on puolukan raakileet.""
Ja hän puki sinut puhtoiseksi.


Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.
Löi kolmisin sydämemme.
""Tästä tulee kai hyvä ihminen"",
me puhuttiin toisillemme. 

- Kaarina Helakisa

ONNEA MEIDÄN MAAILMAN IHANIN YKSIVUOTIAS SAMUEL <3

//Happy birthday to our baby boy Samuel <3 You mean the world to us and we could not be more proud to be your parents!//

RAKKAUDELLA VAALITUT MUISTOT

perjantai 22. syyskuuta 2017



Tässä on tällä viikolla tullut mietittyä tätä kulunutta vuotta jotenkin ekstrapaljon. Aika on todellakin kullannut muistoja jo jonkin verran ja ihana niin.

Vuosi sitten: 

- Oltiin autuaan tietämättömiä siitä mitä tulevaisuus on meille tuomassa. 
- Oltiin onnekkaita, kun kaikki oli mennyt niin hyvin. 
- Olin ihan superväsynyt.
- Asuttiin ihan uudessa kaupungissa. 
- Masisteltiin yliaikaisuutta ja vaivuin epätoivoon keskimäärin miljoona kertaa sekunnissa.
- Jännitin tulevaa. 
- En nähnyt varpaitani.
- Nukuin ihan superhuonosti ja en tajunnut, että se vaan pahenisi miljoonakertaisesti... 
- Meitä oli vain me kolme
- Tiesin, että aika kultaisi muistot. 
- Odotettiin pikkuveljen syntymää ihan hulluna. 
- Oli ihan sairaan ihanat syyskelit. 
- Olin ihan yhtä ahdistunut kropastani kuin nytkin olen. 
- Yritin turhaan kerätä voimia. 
- Sisustin vauvanurkkausta innoissani.
- Sain nämä kuvat itselleni, rakastuin näihin kovaa ja itkin onnesta. 

Nämä kuvat ovat ihan mielettömiä edelleen ja jotenkin tuntuu, että ihan vasta eilen nämä Linan kanssa otettiin. Nämä kuvamuistot on mulle ehkä maailman arvokkaimpia ja rakastan fiilistellä niitä usein. Muistakaa taltioida tärkeitä hetkiä, elämäntilanteita ja rakkaita ihmisiä. Naurakaa, halikaa ja pussailkaa kuvissa ja antakaa fiilisten näkyä - niiden hetkien katselu myöhemmin tuo niin paljon lämpöä ja iloa <3 

//A year ago we got these photos from Lina and I still love them so much. I feel like it's so important to capture the most important moments in your life and later cheris the memories the photo bring to you <3//

SYKSYHOMMIA JA ARVONTAVINKKI

tiistai 19. syyskuuta 2017



Voihan syksy! Samaan aikaan jotenkin niin lemppariaikaa vuodesta, mutta samalla ehkä sitä ahdistavinta aikaa. Luonto on kaunis (sikämikäli ei sada ihan koko ajan), on ihana pukeutua kerroksiin, pipoihin, takkeihin, kaulahuiveihin ja lempparinahkakenkiin, illat pimenevät, arkirytmi löytää paikkansa, pataruoat porisee ja on jotenkin onnellinen fiilis kesän jälkeen. Mutta sitten taas muistuu, että ärsyttävä loskakylmä-ällötalvi on ihan nurkan takana, kesään on pieni ikuisuus ja hommaa riittäisi niin, että vuorokauteen tarvittaisiin ainakin 34 tuntia nykyisen 24 tunnin sijaan ja kesän huoleton tekeminen ja oleminen on muisto vain. 

Meidän syksy tosiaan sai käänteen, kun minä sain töitä ja meidän äiti tavallaan muuttaa meille joulukuuhun saakka. Tuomaksen työt lisääntyvät ja Olivialla jatkuu hommat entiseen tapaan, mutta eilen käytiin yhdessä Olivian kanssa tutustumassa mahdolliseen uuteen hoitopaikkaan johon he menevät veljensä kanssa toivottavasti tammikuun alusta. Harmittaa, että Olivia joutuu vaihtelemaan paikkoja jotenkin turhan usein, mutta tilanteet muuttuvat, suunnitelmat menevät mönkään ja elämälle ei vaan aina voi mitään, vaikka sitä aina kuinka yrittää, että lasten elämä pysyisi aina jotenkin samana. On ihan superhaikeaa jättää Olivian nykyinen leikkikoulu taakse ja vielä haikeampaa on laittaa 1v4kk vauveliini (joo onhan hän silloin jo taapero, mutta silti ihan yhtä vauva vielä) sinne isojen maailmaan selviämään. Mulla on onneksi todella löysät työajat, joten aluksi varsinkin Samuel ottaa semipehmeän laskun päiväkotimaailmaan, mutta silti se tuntuu taas jotenkin kammottavalta, kuten se tuntui Oliviankin kanssa kolme vuotta sitten. 

Olin silti lähes purskahtaa itkuun, kun Olivia suu vaahdoten selitti päikkytutustumisen jälkeen kuinka hän sitten ihan varmasti aina leikkii ulkona veljensä kanssa ja kuinka hän sitten aina pitää huolta, että tädit osaavat hoitaa veljeä hyvin eikä kukaan toinen pieni lapsi heitä hiekkaa Samuelin silmille. Olivialle oli ihan supertärkeää saada pikkuveli mukaan samaan päikkyyn ja kun kysyin, että onko ihan kamalaa jättää tuttu leikkikoulu ja mennä uuteen päikkyyn, niin vastaus oli: "no eiii, musta on ihana tavata uusia ihmisiä ja voin aina soittaa sit mun vanhoille kavereille sieltä vanhasta päikystä". En mä kestä!!! Yhdessä nuo kaksi selviää kyllä mistä vaan ja Olivian rakkauteen, tukeen ja ennenkaikkea reippauteen voi aina luottaa <3 

Syksyn vaatetuksesta puheenollen, käsi ylös, jos teiltä on mennyt ohi sellaisen uuden liikkeen aukeaminen Turkuun ja netin ihmeelliseen maailmaan kuin KUKUTI? No multa ei mennyt ohi ja harmittelin pitkään, kun Turkuun pääsy venyi ja venyi enkä avajaisiinkaan päässyt. Pari viikkoa sitten pääsin onneksi itse vihdoin paikanpäälle ja viiiitsiiiit mitä herkkuja se pieni liike Forumin sisällä pitikään sisällään <3 Ihan mieletön lastenvaatteiden aarreaitta ja se aiheutti mussa taas lisää Turkuikävää. Ihan mieletöntä, että Turku on vaan kahta ihanampi paikka kun vihdoin päästään sinne takaisin. Kukutin tytöt olivat just niin ihania, kun viestien ja instagramin välityksellä olin ymmärtänytkin ja heidän kanssaan valikoimaa ihmetellessä virähti tovi jos toinen. Päädyin kuitenkin todella nopeasti valkkaamaan Olivialle tuon kuvissakin näkyvän maailman ihanimman vihreän Taival Usva tunikan. Ostin siihen Sampalle tuon Vimman paidan kaveriksi, kun ne värit sopi yhteen ihan täydellisesti! Nyt sitten suosittelenkin kiiruhtamaan jälleen kerran @aijaii -instagramtilille sillä siellä pärähtää ihan justiinsa Taival -arvonta käyntiin. Voit siis arvontakuvaan ystäviä tägäämällä voittaa vapaavalintaisen Taival tunikan tai housut Kukutilta!

Olivian Taival tunika saatu Kukutilta näkyvyyttä vastaan. 

YOU LIFT, YOU RISE

sunnuntai 17. syyskuuta 2017


Mun elämässäni on tullut paljon, siis todella paljon, vastaan tilanteita, joista olisin voinut ajatella "helvetti taas tolla ja tolla onnistuu asiat ja hitto mä oon katellinen ton onnesta, joka ois yhtä hyvin voinut olla mun". Tai siis, kun koskaan en ole noin tuntenut, joten voin vain kuvitella, että missä tilanteissa ihmiset niin tuntevat. Tunnen monia, jotka ajattelevat juurikin näin. Jokaisen ihmisen elämässä näitä tunteita on ihan varmasti tullut ja tulee edelleen, mutta se on eri asia miten ihmiset itse niihin suhtautuvat. 

Jos itse mokaa vaikka töissä ja joku muu lähellä on loistanut samassa työssä, niin ajattelenko et "no ihansama, toi on ihan paska jossain muussa ja mä oon sitä paremp siinä" vai ajattelenko "vitsi mä hoisin ton homman huonosti ja menen nyt kysymään tolta, joka oli siinä sikana parempi miljoonan taalan arvosia vinkkejä." Tai jos itse munaan vaikka pääsykokeet ja joku tuttu pääsikin sinne, niin manaanko sen toisen alimpaan rakoon, jotta musta tuntuisi paremmalta vai olenko onnellinen toisen puolesta, koska tiedän minkä tien hänkin on käynyt läpi päästäkseen sisään. Jos tunnen itseni joku päivä superlihavaksi, niin bodysheimaanko jonkun toisen, joka ehkä on ihan vähän vielä muakin isompi ihan vain siksi, että tuntisin itseni pienemmäksi vai ottaisinko vaan itseäni niskasta kiinni ja tekisin itselleni jotain. Tässäpä vasta läjä pulmia, jotka näyttävät näin kirjoitettuna ihan simppeleiltä valinnoilta, mutta eivät todellakaan kaikille ole.

Voin käsi sydämellä sanoa, että itse ihan aina valitsisin tuon jälkimmäisen vaihtoehdon ja olenkin valinnut. En sano sitä, ettenkö ikinä dissaisi ketään, c'moon, olen nainen ja minä ja dissaan asioita omalla tavallani kyllä. Mutta en koskaan sillä mielellä, että se saisi itseni tuntemaan itseni paremmaksi. Mä olen ihan aidosti onnellinen mun läheisten puolesta ja ihan aidosti tarvittaessa myös huolissani heistä. Jos tiedän, että jollain on käynyt huonosti jollain elämän osa-alueella, niin en suinkaan ala hänen kanssaan haukkumaan koko maailmaa, jotta hänen tilanteensa näyttäisi hetkellisesti paremmalta, vaan yrittäisin kehittää häntä ja auttaa tilannetta - niin mäkin haluisin, että minulle tehdään. Jos mä valitan läheiselle vaikka mun ja Tuomaksen riidasta, niin mä ihan aidosti haluan, että se toinen sanoo mulle "no ehkä Tuomas tarkoitti tän näin ja sä ylireagoit ja kaikki on oikeesti ihan ok" eikä "ei hemmetti mikä paskapää mies sulla". Huomaatte varmaan eron? Sitten taas jos jollain läheisellä tulee elämään upeita mahdollisuuksia, joista mä voin vaan haaveilla, niin olen ihan aidosti onnellinen ja innoissani hänen puolestaan. Kuulen niin paljon sitä ihmeellistä kateutta asioista, jotka ovat mahdollisia kaikille. Miksi? 

Itse olen tässä vuosien varrella oppinut tietämään kenelle voin puhua mistäkin ja keneltä saan nimenomaan sitä epäitsekästä, rakentavaa apua ja palautetta. Mun kaksi parasta ystävää ja äiti ovat ehkä maailman paras esimerkki tästä kaikesta. Voin aina luottaa siihen, että he ajattelevat mun parasta ja että he ovat aina onnellisia mun puolesta ja samoin he voivat luottaa muhun. Me puhutaan asioista suoraan ja rehellisesti toisillemme, mutta myös tsemppaamme ja innostumme toistemme onnesta ihan aidosti ja pyytettömästi. Emme kukaan ole silti mitään täydellisiä ja kokonaan paskanjauhannasta vapaita ihmisiä - emme todellakaan, mutta se ei koskaan liity siihen, että kokisimme, että jotain muuta pitää alentaa, jotta itse pääsisi korokkeelle. Oma fiilis on se, että he ovat mun elämässä korkeimmalla korokkeella, jotka ovat nostaneet mua ylös päin silloin kun siihen on ollut aihetta <3