TÄSTÄ TULEE NIIIIIIN HYVÄ

keskiviikko 3. tammikuuta 2018



Nyt se päivä koitti, mun virallisesti viimeinen päiväni kotiäitinä ja Samuelin viimeinen päivä kotihoidossa. Olen toki tehnyt töitä syksyllä todella paljon, mutta onhan se ihan eri asia tulla kotiin keskipäivän jälkeen, kun toinen nukkuu päikkäreitä kotona ja on ollut mun rakastavan äidin hoidossa. Nyt mä vien mun koko elämän periaatteessa tuntemattomien hoitoon ja luotan koko sydämestäni siihen, että he odottavat mua siellä elävänä, yhtenä kappaleena ja edes joten kuten onnellisena. Kyllähän mä luotan ja tiedän, että olen viemässä heitä parhaaseen mahdolliseen paikkaan ja he tulevat ihan varmasti avosylin mua vastaan heti päikkäreidensä jälkeen ja Olivia ainakin kertoo mulle varmasti suu vaahdossa mitä kaikkea upeaa he ovat saaneet tehdä. Parastahan on toki myös se, että lapset ovat samassa paikassa, todella pienessä päiväkodissa, jossa Olivia jopa kuulee, jos pikkuveljellä on joku hätänä. Tädit sanoivat, että Olivia saa koska vaan tulla näyttäytymään Samuelille, jos näyttää siltä, että siitä olisi apua ja Oliviahan ottaa tämänkin isosiskon tehtävän kunnialla vastaan. Mä olen 100% päiväkotihoidon kannalla ja puolitoistavuotias on just oikea ikä aloittaa se, mutta kyllä se silti aina ottaa rakastavan äidin sydämeen.

Mun täytyy kuitenkin muistaa, että en vie lapsiani muualle hoitoon ihan turhan takia, vaan mulla on itsellänikin tärkeä työ, josta olen ylpeä ja jonka haluan tehdä niin hyvin kuin vain ikinä suinkaan voin. Syksyllä siis sijaistelin parissa eri koulussa, mutta suurimmaksi osaksi yhdessä koulussa ja enimmäkseen ykkösluokan opettajaa tavallaan vakkarisijaisena. Se oli ihanaa ja opetti mulle todella paljon. Mulle avautui sitä kautta kuitenkin ovi, jota ei voinut kyllä jättää siihen yksinään sepposen selälleen. Sain nyt oman luokan. Opetan siis ihan täysipäiväisesti ainakin tämän kevään, kesälomaan asti. Edelleen siis on syksyn suunnitelmat ihan auki, mutta niiden aika tulee sitten kun tulee, nyt keskitytään tähän. Opetan yläkoulun valmistavan opetuksen luokkaa, eli luokassa on maahanmuuttajia monesta eri maasta, joita sitten pyritään integroimaan kouluun mahdollisimman tehokkaasti. Enimmäkseen opetellaan suomen kieltä, mutta kyllä heidän viikkoonsa sisältyy kaikkia aineita joko minun kanssani tai integroituna muiden kanssa. Tottakai mun kielitaidosta on ihan todella paljon hyötyä, pystyn kommunikoimaan perheiden kanssa ja ongelmatilanteet saadaan tarvittaessa ratkottua heidän omalla äidinkielellään. Tottakai siellä on paljon muitakin kuin arabiaa puhuvia, mutta on se vaan valttikortti tässäkin kohtaa! Otan tästä mahiksesta kyllä kaksin käsin kiinni ja pidän siitä hyvää huolta. Haluan tehdä oppilaat ylpeiksi itsestään, saada heidän vanhempansa tuntemaan ylpeyttä lapsistaan, siitä että he tulevat oikeasti pärjäämään, haluan tehdä esimiehen ja työkaverit ylpeiksi ja loppupeleissä myös itseni ylpeäksi itsestäni - että olen ottanut mammuttihaasteen vastaan ja taklannut sen. Pelottaa, jännittää ja kauhistuttaa, mutta luotan silti itseeni ja niihin oppilaisiin - yritän saada meistä tiimin jolla pyyhitään vähän ennakkoluuloja pois sieltä koulusta ja muualta. Hyvä tästä tulee, kunhan mun kamalat painajaiset asian tiimoilta loppuisivat! Haha! 

Onhan mulla tästä tilanteesta jo kokemusta, kun vein Olivian 3,5 vuotta sitten ensimmäistä kertaa hoitoon ja se meni loistavasti. Olin oikeasti vielä parempi äiti, superaikaansaava ja ahkera, parempi vaimo ja niin paljon energisempi ja jotenkin myös onnellisempi ja silloin sentään "vaan" opiskelin. Nyt saan tehdä vielä jotain jonka eteen olen oikeastaan koko elämäni tehnyt töitä. Vielä se opiskelu odottaa ja senkin otan sitten aikanaan innolla vastaan. Nyt otan kiinni kaikesta mitä elämä mulle heittää, opin, rakastan ja luotan itseeni, lapsiini ja mieheeni <3 Tästä tulee hyvä ja meillä tulee menemään niin törkeän hyvin! Nyt on jotenkin kova luotto elämään ja siihen jälleen, että kaikki järjestyy aina ja elämä vie just sinne minne pitääkin.

Viikonloppuna hengaillaan kaikki taas puoli viikonloppua samisteluyökkäreissä <3 

ps. Tuo kuva minusta yksin ja kuva minusta ja Samuelista ovat Olivian ottamia. Hän on innoissaan nyt opetellu tarkentamaan - en ehkä kestä. Kohta mulla on ihan oma luottokuvaaja!!! Rakas!

4 kommenttia:

  1. Tsemppiä uuteen arkeen! Kuulostaa kyllä hyvältä ja ihan varmasti tulette pärjäämään! :)

    Oot saanut hienon työmahdollisuuden, onnea :)

    VastaaPoista
  2. Tsemppiä uuteen arkeen! <3 ihan huippua, että olet saanut noin hyvän työtilaisuuden. Ja ihana kun tämä oli näin positiivinen postaus kun katselin sun höpötyksiä instastorystä ja teki kovasti mieli tsempata ja luoda uskoa.

    Musta itsestä tuli kerta heitolla parempi äiti kun aloitin työt. Kaikista etukäteisodotuksista huolimatta musta ei todellakaan ole kotiäidiksi,vaan voin paremmin kun saan tehdä myös muuta. Tämä syksy oli kyllä työrintamalla vähän turhan raskas ja se kyllä heijastuu ikävästi myös kotiin, mutta uskon, että keväästä tulee parempi.
    Meillä aloitettiin päivähoito vuosi sitten, myös puoltoista vuotiaana ja kaikki meni ihan hyvin ja oon koko ajan ollut tosi tyytyväinen pojan päikkyyn ja henkilökuntaan siellä. Helpottaa omaa työssäkäymistä kun pystyy luottamaan, että siitä omasta rakkaimpasta pidetään hyvää huolta.

    Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juurikin näin! Rankka työ näkyy kyllä kotona ja harvase päivä ollaan joko minä tai mies stressipäällä. Tottuminen uuteen arkeen auttaa varmasti ajan kuluessa sietämään sitä stressiäkin. Nyt on ihanaa, kun viikonloputkin tuntuvat taas viikonlopuilta!

      Poista