INHIMILLISEN TAVALLINEN ÄITI

sunnuntai 13. toukokuuta 2018



”Olipa kerran eräs tavallinen äiti, joka oli hulluna lapsiinsa. Saman äidin samat lapset tekivät hänet säännöllisesti hulluksi.

Oli tavallinen äiti, joka uupui vauvansa itkuun. Äiti, joka silmäpussiensa laaksoista kirosi tehtyjä lapsiaan. Ja jonka silmissä kiilsivät syyllisyyden kuumat kyyneleet.

Oli tavallinen äiti, joka odotti eteisessä yöjuoksuilla huitelevaa humalaista teiniään. Kotiin tullessa komensi ja tuomitsi, vaikka sydän huokaisi syvään helpotuksesta.

Oli tavallinen äiti, joka teki tavanomaisia lihapullia. Ei luomua, ei läheltä, eikä erityisen hienolla rasvahappokoostumuksella. Ja aivan tavalliset mukulat söivät niitä suut suppuralla, ketsupilla koristellen.

Oli tavallinen äiti, joka kuuli moitetta äitiydestään sieltä täältä epävarmuuttaan ruokkimaan. Se sama äiti viilteli itse terävästi sanojensa piikeillä toisia tavallisia äitejä.

Oli tavallinen äiti, joka halusi toisinaan töihin ja sitten toinen, joka pysyi pitkään kotona. Kumpainenkin äitiydessään yhtä lailla vajaita ja täysiä.

Oli tavallinen äiti, jonka piti tarjota lapselleen turvaa, mutta olikin itse kahdesta turvattomampi. Vaan niin viisas, että haki itselleen apua, jottei veisi turvattomuuttaan sukupolvesta seuraavaan.

Oli tavallinen äiti, joka piinallisesti suoritti äitiyttään. Jokaisen täydellisesti hallitun osa-alueen myötä hän astui askeleen kauemmaksi tärkeimmästä.

Oli tavallinen äiti, joka tunsi pistoja sydämessään aina omalla ajallaan. Vaikka hyvin tiesi isän hoitavan lapsia yhtä tavallisen hienosti kuin itsekin.

Oli tavallinen äiti, joka päivän päätteeksi tulistui primitiiviseen raivoon. Huusi kurkku suorana pennuilleen, ettei täällä saa huutaa. Ja oli niin tavallisen surkea esimerkki lapsilleen.

Oli tavallinen äiti, joka katsoi lapsenlastaan oman lapsensa suloisessa sylissä. Joka kuin vahingossa lipsautteli tietävämpiä ohjeitaan, vaikka tunsi omansa osaavan paremmin.

Oli tavallinen äiti, joka niin kovin kaipasi puolisoaan. Vaan ei osannut enää rakastaa kiukun, väsymyksen, kurahousujen ja tiskirättien takaa.

Oli tavallinen äiti, joka tavallisen tasaisesti huokaili valtaisan vastuunsa ja äärettömän rakkautensa äärellä.

Oli tuiki tavallinen äiti, joka usein mietti, oliko riittävästi äiti. Vaikka oli vain aivan tavallinen äiti, ei mitenkään erinomaisen erityinen, ja juuri siksi täydesti inhimillinen ja ainutlaatuinen.”

- Maaret Kallio

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet yksiä elämäni rankimpia enkä todellakaan ole loistanut yhdelläkään elämäni osa-alueella tai tehnyt kunniaa tehtävänimikkeilleni millään tapaa. Olen tuntenut itseni juuri siksi tuikitavalliseksi reppanaäidiksi, jota kalvaa syyllisyys koko ajan. Vaikka yritän hymyillä itkusta turvonneista silmistä huolimatta ja jaksaa tsempata väsymyksen läpi. Tämä päivä kuitenkin muistutti minua siitä, että ihan tavallinen äiti riittää lapsilleni. Nauran heidän kanssaan, ruokin, kehun miljoonia askarteluita, nautin kesästä heidän tavallaan ja syön innoissani lasten koristelemaa kakkua. He rakastavat minua kaikessa tavallisuudessani ja sehän tässä äitiydessä onkin ihan parasta. Pyyteetön rakkaus, joka kestää ikuisesti.

Ihanaa äitienpäivää myös mun äidille, joka nyt tuntuu enemmän superäidille. Luulen, että hänkin on aikoinaan tuntenut näitä samoja tunteita kuin minä nyt ja silti minä pidän häntä supersankarina, maailman parhaana äitinä. Toivoa siis on, että kaikessa epätäydellisyydessäni myös minun lapseni pitävät minua heidän supermutsinaan nyt ja tulevaisuudessa. <3 Niin kiitollinen saan olla omasta äidistäni ja siitä, että saan olla äiti juuri näille minun kahdelle maailman suloisimmalle pikkutyypille.

Ihanaa äitienpäivää jokaiselle tavalliselle, erityiselle ja ainutlaatuiselle äidille. Jokainen tavallamme teemme kaikkemme, jotta maailma olisi pullollaan lisää ihanan tavallisia ja sydämellisiä ihmisiä <3

2 kommenttia:

  1. No olipas ihana <3

    Mulla on myös joku vaihe, että epäilen äitiyttäni jatkuvasti. Ehkä se on tämä pojan uhmaikä, kun tuntuu, että teen kaiken väärin ja epäonnistun päivästä toiseen.
    Meillä on varsinkin nukkumaanmenemiset niin jäätävää taistelua, että menetän hermoni joka ilta. Ja sitten vellon syyllisyydessä siitä.

    Haluaisin jonkun varmuuden tähän juttuun, että joku sanoisi, että teen asioita oikein. Haluaisin kurkistaa tulevaisuuteen ja nähdä, että kaikki kyllä järjestyy ja pojasta tulee täyspäinen :D

    Mutta tiedän mä kyllä myös sen, että rakastan poikaani ylikaiken ja hän kaksivuotiaan tarmolla rakastaa myös mua, jossain siis oon onnistunutkin.

    T.Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta viestistäsi <3 me ollaan just hyviä omillemme. Täytyyhän sitä jättää vähän jotain, mitä meidän lapset sitten sanovat "mä teen ainaki erilailla ku mun vanhemmat". Eikö? :D

      Poista