ON TULLUT AIKA...

Tiedättehän te mut, etenkin te, jotka olette seuranneet meidän ja minun elämää jo pidempään. En tee mitään puolitehoilla, en kestä sitä, että jokin asia saa vähemmän huomiota kuin toinen. Tiedätte varmasti (tai ainakin toivottavasti) myös sen, että olen hirmu perhekeskeinen ja haluan viettää kaiken mahdollisen ajan läheisteni kanssa. En tiedä onko se välittynyt sinne, mutta olen myös hyvin itsekriittinen ja tiedän mihin minusta on ja pyrin aina siihen parhaimpaan. Nämä ovat sekä hyviä että myös vähän vähemmän hyviä ominaisuuksia perheen äidille, joka haluaisi tehdä kaikkea kivaa maan ja taivaan väliltä. 

Mun elämässä siintää selvä taitekohta hyvin lähellä tulevaisuudessa. Lapset kasvavat, toinen aloittaa jo eskarin ja sen jälkeen nopeammin kuin ehtii kissa sanoa, jo koulunkin. Samaan aikaan minä painan ihan viimeisiä pisteitä yliopistolla ja gradun kirjoitus alkaa jo kuukauden sisään. Selvitin asiaa ja minulle sanottiin, että voisin valmistua jo tänä vuonna, jos olen ihan superahkera ja jos kaikki menee just eikä melkein nappiin. Tein jo syksyllä 35 opintopistettä ja nyt keväälle oisi sellaiset 45-50 tehtävänä plus gradun aloitus. On siis selvää, että haluan todellakin viettää 30 -vuotisjuhlia ja valmistujaisia samalla ja se on tärkeysjärjestyksessä korkealla, joten tekemistä riittää. Pian minun olisi siis alettava etsimään jo töitäkin ihan tositarkoituksella, aika hurjaa. 

Ehkä osa teistä jo näkee mihin tämä postaus on menossa. Kyllä (tässä kohtaa tipahti ensimmäinen kyynel poskelle). Minun on tullut aika laittaa sulkea tämä upea seitsenvuotinen Mini & Me:n tarina ja jatkaa elämässä uusien haasteiden parissa. Jotenkin hassua, että seitsemäs vuosihan on tunnetusti se kriisivuosi seurustelu- ja avioliittosuhteissa. Osaksi tähän blogin lopetukseen liittyy kriiseilyä ja osaksi sitten kuitenkaan ei mitään sen ihmeellisempää. 

Blogit ovat niin ammattimaisia ja ihmiset visuaalisesti kauniiden ja sisällöltään rikkaampien blogien kanssa tekevät sitä enemmän tai vähemmän päivätyönä - he vievät lapset hoitoon, jotta saisivat tehtyä sitä missä ovat hyviä. Minun unelmani ja taitoni sen sijaan ovat muualla enkä koskaan nähnyt tai olettanutkaan tekeväni tätä sen enempää työnä, vaan ihan vain harrastuksena. Toisekseen ihmiset eivät juurikaan enää lue blogeja (en minä ainakaan), vaan ennemminkin seuraavat suosikkityyppejään instagramissa tai kuuntelevat heidän podcastejaan (juuri kuten minäkin). Olen myös miettinyt enemmän Oliviaa ja sitä miten hänen esitteleminen ei enää tunnu sopivalta mitä lähemmäksi koulun aloittamista mennään ja jotenkin jos lapsista en täällä puhu tuntuu blogin sisältö turhalta. Vietän läppärillä päivät yliopistolla, joten kun kotiin saavun, on se viimeinen asia mitä haluaisin enää avata. Yksinkertaisin syy lopettamiselle on juurikin se aika. Saan perheen kotiin neljän jälkeen, kun olen itse painanut sen vajaa kahdeksan tuntia esseitä ja lukemista, syödään yhdessä ja sen muutaman tunnin ennen nukkumaanmenoa haluan ehtiä olemaan lasten kanssa tai harrastamaan itse jotain liikuntaa. Lasten mentyä nukkumaan meillä on noin kaksi tuntia aikaa Tuomaksen kanssa viettää aikaa tai sitten liikkua ja siinäkin kohtaa tuntuu aina yhtä väärältä napata se kone eteen. Yöunistakaan en voi enempää tinkiä. Ymmärrätte yhtälön. Kiireinen ja välillä töissä käyvä opiskelija-äiti ja -vaimo, joka aloittaa gradun kirjoittamisen pian, ei vaan enää kykene olemaan myös bloggaaja. Minulla menee yhteen postaukseen kaikkine osa-alueineen lähemmän 4-5 tuntia aikaa joka kerta ja minulla ei enää vain ole sitä ja inspiraation puute on jättimäinen, kun elämä pyörii vain kodin-päiväkodin-yliopiston ja Olivian harrastusten väliä, vaikka se on juuri se mitä haluankin tehdä. Iso kivi lähtee myös harteilta, kun minun ei tarvitse kaikkia talven valosia aikoja käyttää kuvaamiseen, vaan esimerkiksi lasten kanssa ulkona touhuamiseen ilman mitään agendoja. 

Kuvaaminen - sitä en lopeta mistään hinnasta. Toki se varmasti hieman vähentyy, mutta uusi kamera on jo hankintalistalla ja ehdottomasti sitä harrastusta jatkan, niin rakas se on. Tähän harrastukseen ja henkireikään paras alusta muutenkin on se instagram ja siihen alan panostaa entistä enemmän ja valotan siellä pidemmillä kuvateksteillä ja mahdollisesti myös stooreilla enempi meidän kuulumisia. Yhteistyöt jatkuvat siellä myös ja jotenkin niin kivaa, kun saan sitten siellä vielä olla yhteydessä teidän ihanien lukijoiden kanssa ja toteuttaa sitä omaa juttua vähän kuten tähänkin asti. 

Blogin kirjoittaminen on antanut mulle ihan hirveästi. Olen saanut paljon uusia ystäviä ja kavereita, olen saanut tehdä tytöä blogin parissa ja tutustunut uusiin ihmisiin ihan huipuyritysten takana. Olen oppinut tekemään paljon konkreettisia juttuja tietokoneella yms. joita en olisi ilman blogia oppinut. Olen saanut purkaa iloja ja suruja teille ja te olette aina olleet niissä ihanasti mukana. Olen saanut ihan mielettömästi ihania kommentteja ja hyvää palautetta ja ne kulkee aina mun mukana. En todellakaan silloin hieman päälle seitsemän vuotta sitten tiennyt mitä aloin tekemään, kun kyhäsin nopeasti kasaan pienen blogin sukulaisille luettavaksi ja kun Olivia syntyi koko juttu lähti käsistä ja vitsi nautin siitä ihan täysillä. Jokainen yhteistyö oli siistimpi kuin edeltäjänsä ja olin aidosti ylpeä siitä mitä osasin ja sain tehdä. 

Nyt on aika keskittyä muihin ylpeydenaiheisiin ja löytää itsensäilmaisukanavat muualta. Kiitos siis kaikki jotka olette laittaneet kommenttia, yhteistyökumppanit, indieplace ja te lukijat - ootte aina olleet se paras juttu tässä kaikessa. Edelleen saa nykäistä hihasta jos törmätään ja instagramista meidän kommervenkkejä löytää @aijaii nimimerkin takaa. 

Nauttikaa, uskaltakaa, ahkeroikaa, kuunnelkaa omaa ääntä ja rakastakaa kaikkia kenen kanssa olette ja kaikkea mitä saatte tehdä. On ollut ihan huippu matka tämä koko blogimatka ja ylpeänä saatan sen nyt loppuun. 

Rakkaudella, Aija ja mun ihan maailman paras perhe <3